Kirjoittaja: Nainen, 51 v.
“Olin ollut erossa jo viisi vuotta. Lapset olivat muuttaneet pois, ja minä yritin opetella elämään uudelleen yksin. Joinain iltoina se oli vapautta – toisina iltoina se oli hiljaisuutta, joka melkein sattui.
Luulin, ettei minua voisi enää rakastaa. Ei kukaan haluaisi naista, jolla on menneisyys, arpia, ja joka ei enää jaksa teeskennellä mitään. En jaksanut deittailla. En jaksanut rakentaa itsestäni versiota, joka olisi jonkun toisen mielestä kiinnostava.
Aamut tuntuivat joskus tyhjiltä. Kahvi yksin. Sanomalehti, jota ei tarvinnut jakaa. Sänky, joka oli liian leveä. Mutta samalla löysin jotain muuta: itseni. Aloin lenkkeillä ilman päämäärää, maalata ilman taitoa, nauraa ystävien kanssa viinilasillisen äärellä ilman huolta siitä, miltä näytin.
Mutta sitten tapasin miehen, joka ei halunnutkaan mitään muuta kuin juuri sen, mitä olin. Ei nuorempaa, ei kiiltokuvamaista, ei täydellistä. Me istuimme alas, ja hän sanoi heti: ‘Sinussa on rauhaa, jota en ole löytänyt ennen.’
Ja tiedätkö mitä? Se oli ensimmäinen kerta, kun uskoin, että ehkä rakkaus ei ole varattu vain niille, joilla on vielä kaikki edessä.
Se on myös niille, jotka ovat jo eläneet – ja yhä uskaltavat rakastaa. Rakkaus ei katso aikaa, eikä sillä ole ikärajaa. Se ei ole vain kipinää – vaan myös hiljaista ymmärrystä, jaettua naurua ja tunnetta siitä, että saa olla oma itsensä. Sillä tavalla kokonainen.”