Kun Mirja Pyykkö-Larsson oli alakouluikäinen, lääkäri totesi hänen vanhemmilleen, tytön kuullen, että tämä eläisi korkeintaan nelikymppiseksi. Sydämestä oli löytynyt synnynnäinen reikä, eikä 1950-luvulla sydänkirurgia juuri tarjonnut toivoa. Asiasta ei kotona puhuttu, urheilu kiellettiin ja elämä jatkui – kunnes lapsena kuultu lause palasi mieleen nelikymppisenä.
Hengenvaarasta toimittajaksi
Mirjan elämä oli vaakalaudalla jo vauvana. Maito ei imeytynyt, hän oksenteli ja joutui vatsaportin kouristusleikkaukseen aikana, jolloin vain murto-osa vauvoista selvisi. Äiti kirjoitti vauvakirjaan lähtevänsä lomalle, vaikka tiesi, ”ettei Mirjaa enää ole, kun palaamme”. Silti vauva oli sairaalasängyssä elossa, kun perhe palasi.
Lapsuuden ja nuoruuden läpi Mirja eli sydänvian kanssa, mutta ei pysähtynyt sitä jatkuvasti miettimään. Rajuista rytmihäiriöistä tuli osa arkea. Ystävät muistuttivat myöhemmin, etteivät he aina saaneet Mirjaa juhlimisen jälkeen yksin sängystä ylös.
Kun Mirja oli 32-vuotias ja kahden pienen lapsen äiti, sydän lopulta leikattiin. Rytmihäiriöt loppuivat kerralla ja elämä jatkui – myös toimittajan työssä, josta tuli hänen tapansa käsitellä epäoikeudenmukaisuutta ja eriarvoisuutta.
Epäkohtia esiin hinnalla millä hyvänsä
Televisiosta tuttu toimittaja nosti ohjelmissaan esiin ihmisiä eri yhteiskuntaluokista, myös niitä, joihin ei haluttu katsoa. Vuonna 1982 esitetty Osasto 10 -raportti lasten syöpäosastolta paljasti, kuinka leukemiaa sairastavien lasten hoito laahasi pahasti jäljessä muun Euroopan tasosta.
Ohjelma herätti yleisössä voimakkaan reaktion, rahaa lahjoitettiin ja resurssit paranivat. Silti Mirja sai sairaalaan porttikiellon – sairaalan johdon mielestä maine oli kärsinyt liikaa.
Täysi elämä kuolintuomion jälkeen
Nelikymppisenä Mirja ajautui kriisiin: mitä tehdä, kun elämän olisi paperilla jo pitänyt päättyä? Hän joutui vakuuttamaan itselleen, että lapsena saatu ennuste oli vanhaa lääketiedettä, ei kohtalo. Terapiaan hän ei mennyt, vaan käsitteli asian itsekseen.
Nyt Mirja on lähes kahdeksankymppinen eläkeläinen, joka lopetti hiljattain kaupunginosalehti Krunikan päätoimittajuuden. Hän kokee eläneensä täyden ja monipuolisen elämän – ilman suuria toteutumattomia haaveita. Koiranpentu Bobby pörrää jaloissa, ja mielessä on yksi ajatus: meistä jokaisesta jää toisiin jotain, halusimme tai emme. Parhaassa tapauksessa se on hyvää.
Lähde: Seura