Saattohoidossa kuolema ei ole teoriaa, vaan läsnä jokaisessa keskustelussa ja hiljaisessa hetkessä. Juuri siksi moni alkaa katsoa elämäänsä uudesta kulmasta silloin, kun aikaa ei enää tunnu olevan hukattavaksi. Kuolevia potilaita viimeisinä viikkoina hoitanut sairaanhoitaja Bronnie Ware kertoo kuulleensa kerta toisensa jälkeen samoja ajatuksia, kun ihmiset käyvät läpi matkaa epäuskosta ja pelosta kohti hyväksymistä.
Waren mukaan moni yllättyy siitä, miten samankaltaisia katumukset ovat, vaikka ihmisten elämäntarinat olisivat täysin erilaisia. Esille nousevat teemat eivät pyöri niinkään saavutusten tai omaisuuden ympärillä, vaan sen ympärillä, miten ihminen eli arkeaan ja kenen ehdoilla.
Elin muiden odotusten mukaan
Yleisimmäksi nousee toive siitä, että olisi uskaltanut elää enemmän omannäköistä elämää. Moni huomaa vasta lopussa, kuinka paljon valintoja ohjasivat perheen, ympäristön tai työn kirjoittamattomat säännöt. Kun elämäntie näkyy selkeämmin taaksepäin, toteutumattomat unelmat ja siirretyt päätökset saavat yllättävän suuren painon.
Työ vei enemmän kuin antoi
Toistuva katumus liittyy siihen, että työ vei vuosia, joita ei saa takaisin. Ware kuvaa kuulleensa erityisesti miespotilailta surua siitä, että lasten kasvu ja kumppanin kanssa vietetty aika jäi kiireen ja velvollisuuksien alle. Moni tajusi liian myöhään, ettei pelkkä jaksaminen ole sama asia kuin eläminen.
Sanoin liian harvoin, mitä oikeasti tunsin
Kolmas teema koskee tunteiden nielemistä. Rauhan ylläpitäminen ja ristiriitojen vältteleminen tuntuu usein helpolta ratkaisulta, mutta se voi jättää jälkeensä tyytymättömyyttä ja sisäänpäin kääntynyttä katkeruutta. Ware kertoo kohdanneensa ihmisiä, jotka ymmärsivät vasta lopussa, kuinka paljon jäi sanomatta läheisille, ja miten se vaikutti koko elämän sävyyn.
Ystävät jäivät vuosien varrella taka-alalle
Moni katuu sitä, että antoi tärkeiden ystävyyssuhteiden hiipua. Arki täyttyy helposti velvollisuuksista, ja yhteydenpito siirtyy “sitten kun on aikaa” -kategoriaan. Kuolinvuoteella moni huomaa, että ystävien merkitys kirkastuu, mutta kaikkia ei enää ehdi tavoittaa, vaikka haluaisi.
En antanut itselleni lupaa olla onnellinen
Waren mukaan yllättävän moni sanoo lopuksi, että olisi toivonut osaavansa valita onnellisuuden useammin. Ajatus ei tarkoita sitä, että elämästä voisi poistaa surun, vaan sitä, että moni jäi kiinni totuttuihin kaavoihin ja “tutun turvalliseen” tyytymiseen. Muutoksen pelko sai jatkamaan sellaista arkea, joka ei oikeasti tuntunut omalta.
Waren viesti niille, joilla aikaa vielä on, on yksinkertainen: elämä koostuu valinnoista, ja pieniäkin suuntamuutoksia voi tehdä ennen kuin on liian myöhäistä. Jos jokin lause tuntuu kolahtavan, se voi olla juuri se hetki, jolloin omaa elämää kannattaa katsoa rehellisesti ja kysyä, mitä haluaa vielä ehtiä tehdä.
Lähde: Unilad