Kolmekymppisenä Maija ajatteli, että minulla on kaikki: vakaa suhde, kaksi lasta, omakotitalo ja turvallinen arki. Mutta nelikymppisenä aloin tuntea itseni vieraaksi omassa elämässäni. Oli kuin joku muu olisi kirjoittanut käsikirjoituksen, jota noudatin. Kun täytin 45, uskalsin viimein tehdä sen, mitä olin vuosia lykännyt: erosin.
Ero ei ollut hetken mielijohde
Silloin se tuntui pelottavalta. Mietin, menetänkö kaiken: kodin, yhteyden lapsiin, taloudellisen turvallisuuden, ja ennen kaikkea identiteettini. Mutta tiesin sydämessäni, että olin kadottanut itseni. Olin ollut jonkun vaimo, jonkun äiti, mutta en ollut hetkeen ollut itseni paras ystävä.
Uudelleenrakennus alkoi hitaasti
Ensimmäiset kuukaudet eivät olleet kauniita. Itkin paljon. Opin elämään yksin hiljaisessa kodissa. Opin käymään elokuvissa yksin, kokkaamaan itselleni ja pitämään itseäni hyvänä seuranani. Aloin myös käydä terapiassa. Vuosien varrella olin haudannut unelmiani. Nyt ne alkoivat nostaa päätään. Perustin sivutoimisen yrityksen, lähdin yksin lomalle, kirjoitin runoja ja maalasin. Tein asioita, jotka tuntuivat minulta.
Nyt hymyilen aidosti
Tänään asun uudessa, pienemmässä kodissa. Välit lapsiin ovat hyvät. Tiedän, että kannoin vastuuni, mutta valitsin vihdoin itseni. Ja se valinta ei ollut itsekkyyttä, vaan eloon heräämistä. Haluan kertoa muillekin, että elämä ei lopu eroon, eikä 45 ole liian myöhäistä aloittaa alusta. Jos tunnet itsesi kadonneeksi, sinussa on silti liekki. Sinä riität. Ja joskus oma valo löytyy juuri siitä, että uskaltaa kulkea yksin pimeässä.
Kirjoittaja: Nainen, 45, Etelä-Suomi