Tiistaina julkaistu, reilun kahden tunnin mittainen dokumenttivideo näyttää täysin uuden puolen somevaikuttaja Henry ”Weksi” Weckströmistä. Videolla hän kertoo yksityisistä asioista, joista ei omien sanojensa mukaan ole puhunut koskaan edes ystävilleen. Kyse ei ole pelkästä tarinoinnista, vaan avoimesta hätähuudosta miesten mielenterveyden puolesta.
Dokumentti alkaa äidin katoamisella ja sitä seuranneilla tapahtumilla. Taustalla on perheessä kohdattu alkoholismi ja perheväkivalta sekä niiden synkät vaikutukset lapsiin. Weksi avaa katsojille lapsuutensa pimeimmät kohdat ja sen, miten ne ovat muovanneet hänen identiteettiään ja selviytymiskeinojaan.
– Avaan ekaa kertaa, kuka Henry Weckström oikeesti on. Kerron mun lapsuudentarinan, jota en oo ennen uskaltanut näyttää. Tällä matkalla paljastan sen, mitä hymyilevän Weksi-hahmon taakse on oikeesti kätkeytynyt – ja kaiken näkee vierestä myös Andreas Tolonen, hän kuvailee videolla.
Alkoholi, väkivalta ja järjestelmän epäonnistumiset
Dokumentissa käydään läpi perheen historiaa muun muassa vanhojen kotivideoiden kautta. Niitä katsoessaan Weksi kertoo ymmärtäneensä, että hänen raskaana ollut äitinsä oli ryyppyreissuilla samaan aikaan, kun odotti häntä – kaksi pientä lasta mukanaan.
Videolla tuodaan esiin myös vakavia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Yhtenä teemana on tilanne, jossa tuomioistuin myöntää avioeron yhteydessä alkoholistille lasten yhteishuoltajuuden, vaikka kyky pitää lapset turvassa on heikko. Dokumentissa käsitellään tapauksia, joissa lastensuojelun työntekijät vievät lapset turvallisen vanhemman luota takaisin alkoholistin luokse.
Samalla kuvataan tilanteita, joissa oikeusjärjestelmä ei onnistu suojelemaan lapsia, vaikka yhteishuoltajuuden purkamista yritetään hakea oikeusteitse. Tätä kerrotaan tapahtuvan erityisesti silloin, kun ongelmavanhempi on lasten äiti. Dokumentti nostaa esiin kysymyksen siitä, kuka käytännössä kantaa vastuun lapsen turvallisuudesta, kun päätökset eivät vastaa todellisuutta perheen sisällä.
Kiireen kupla suojana tunteilta
Dokumentin ytimessä on kuitenkin mielenterveys. Weksi avaa ensimmäistä kertaa sitä, kuka hän on roolihahmon ja jatkuvan tekemisen takana. Samalla hän paljastaa puolen, jonka moni katsoja voi tunnistaa myös itsessään: loputtoman kiireen, joka peittää alleen kaiken muun. Hän kertoo tehneensä jatkuvasti töitä ja olleensa aina liian kiireinen jopa ystäviensä tapaamiseen. Kiire ei kuitenkaan ollut pelkkää kunnianhimoa, vaan selviytymiskeino.
Hänen mukaansa kiireen kuplassa oli yksi ratkaiseva tekijä: siellä ei tarvinnut tuntea mitään. Ei tarvinnut pysähtyä, katsoa itseään peilistä tai kohdata ahdistavia muistoja. Weksi kertoo pitäneensä itsensä kiireisenä, koska tiesi tarkalleen, mitä tapahtuu, jos hän pysähtyy. Kiire oli tapa paeta, ja niin kauan kuin hän painoi täysillä, hän ei joutunut kohtaamaan päänsisäisiä ajatuksiaan.
Kun seinä tulee vastaan
Lopulta lapsuuden traumat ja vuosien käsittelemättömät mielenterveyden haasteet ajoivat hänet epätoivoiseen ratkaisuun. Tällä kertaa apu ehti ajoissa, mutta jälkikäteen hän kertoo, ettei muista juuri mitään edeltävästä 11 vuodesta. Ne olivat vuosia, jolloin hän teki töitä tauotta, yrittäen näyttää muille – ja itselleen – pärjäävänsä.
Dokumentin keskeinen opetus on, että materia ja menestys eivät paranna sisäistä rikkinäisyyttä. Ulkoinen menestys ei poista sitä, mitä ihminen kantaa sisällään. Samalla viesti on lohdullinen: rikkinäisyys ei tee ihmisestä heikkoa, vaan on osa tarinaa, jonka kanssa voi oppia elämään ja jota voi oppia käsittelemään.
Matka Norjasta Suomeen ja vuoden someteko
Dokumentin tarinaa kuljettaa myös konkreettinen haaste: Weksi ja Andreas Tolonen pudotetaan lentokoneesta Norjaan, ja heidän tehtävänään on selviytyä takaisin Etelä-Suomeen 72 tunnissa. Matkan rinnalla kerrotut muistot ja tunnereaktiot tekevät videosta sekä seikkailun että mielenterveyskertomuksen. Pysäyttävä dokumentti on saanut sosiaalisessa mediassa paljon huomiota ja kiitosta. Sitä on kutsuttu jopa vuoden sometekona. Moni kommentoija on sitä mieltä, että video pitäisi esittää myös televisiossa, jotta mahdollisimman moni näkisi ja kuulisi Weksin tarinan.
Samalla Weksi muistuttaa katsojia siitä, että dokumentin takaumakohtaukset ovat näyteltyjä rekonstruktioita. Niitä on toteutettu mallinukeilla ja turvallisesti lavastetuissa ympäristöissä, jotta menneitä tunnekokemuksia voidaan kuvata dokumentaarisesti, mutta vastuullisesti. Dokumentti on katsottu tärkeäksi paitsi siksi, että se rikkoo tabuja miesten mielenterveydestä, myös siksi, että se näyttää, miten pitkälle ihminen voi juosta karkuun itseään – ja kuinka ratkaisevaa on se hetki, jolloin hän päättää vihdoin pysähtyä.