Uskon, että olen oppinut tunnistamaan kehoni viestit poikkeuksellisen hyvin osittain myös siksi, että en ole koskaan halunnut hankkia älylaitteita mittaamaan suoritustani tai kehitystäni.
Älykellot ovat nousseet nopeasti ihmisten suosioon. Ne mittaavat sykettä, askelia, unta, palautumista ja jopa stressitasoja. Monelle ne tarjoavat motivaatiota liikkua enemmän ja seurata omaa hyvinvointia tarkemmin. Mutta voiko jatkuva mittaaminen kääntyä itseään vastaan ja jopa tuhota kehityksen?
Yksi keskeisimmistä ongelmista on se, että ihmiset alkavat luottaa enemmän laitteeseen kuin omaan kehoonsa. Ennen opimme tunnistamaan väsymyksen, nälän, stressin ja palautumisen tuntemuksia sisältäpäin. Nyt moni vilkaisee rannettaan ennen kuin pysähtyy kuuntelemaan itseään. Jos kello sanoo, että olet palautunut, saatat lähteä treenaamaan, vaikka keho viestisi väsymystä. Tai päinvastoin: jätät tekemättä hyvän harjoituksen, koska data ei “anna lupaa”.
Tämä voi pitkällä aikavälillä heikentää kehotietoisuutta. Kyky tunnistaa omia rajoja ja tarpeita ei kehity, jos ulkoinen mittari tekee päätökset puolestasi. Kehon signaalit ovat kuitenkin monimutkaisia ja yksilöllisiä — niitä ei voi täysin tiivistää numeroiksi. Jatkuva mittaaminen voi myös lisätä kokemusta siitä, että olemme etääntyneet oman kehon viesteistä ja opettelemme tulkitsemaan itseämme enemmän datan kuin tuntemuksen kautta.
Toinen usein sivuutettu näkökulma on datan virheellisyys. Vaikka älykellot ovat kehittyneet paljon, ne eivät ole lääketieteellisiä mittalaitteita. Esimerkiksi sykkeen mittaus ranteesta voi vääristyä liikkeen, lämpötilan tai kellon istuvuuden vuoksi. Unen seuranta perustuu algoritmeihin, jotka tekevät arvioita liikkeen ja sykkeen perusteella — ne eivät oikeasti “tiedä”, milloin olet syvässä unessa tai REM-vaiheessa. Myös askelmittaus on epätarkkaa: ranteen liikkeeseen perustuva tunnistus voi tulkita muun liikkeen askeliksi tai jättää askeleita rekisteröimättä esimerkiksi silloin, kun kädet pysyvät paikallaan. Lisäksi yksilöllinen kävelytyyli ja laitteen istuvuus vaikuttavat tuloksiin.
Myös palautumista ja stressiä kuvaavat arvot ovat tulkintoja, eivät faktoja. Ne voivat antaa suuntaa, mutta eivät absoluuttista totuutta. Ongelmia syntyy silloin, kun käyttäjä alkaa pitää näitä arvioita kiistattomina faktoina ja toimii niiden perusteella.
Urheilusuoritusten ja terveysdatan jatkuva mittaaminen voi myös koukuttaa. Lisäksi jatkuva mittaaminen voi lisätä stressiä. Paradoksaalista on, että laite, jonka tarkoitus on parantaa hyvinvointia, voi heikentää yhteyttä omaan hyvinvointiin ja lisätä kuormitusta aiheuttaen stressiä: “Miksi uneni oli huonoa?” “Miksi palautuminen on heikkoa?” Tämä voi johtaa yliajatteluun ja jopa pakonomaiseen oman kehon ja tulosten tarkkailuun. Ajan myötä tämä voi tuntua yllättävän kuormittavalta ja alkaa ohjata arjen ajattelua enemmän kuin ehkä alun perin olisi tarkoitus.
Kun tekee välillä treenin ilman sykkeen, kalorien tai muiden lukujen seuraamista, huomio siirtyy hengitykseen, lihastuntumaan ja omaan fiilikseen. Moni huomaa liikkuvansa itse asiassa järkevämmin näin.
Älykello ei itsessään välttämättä tuhoa kehitystä, mutta sen väärinkäyttö tai liiallinen tuijottaminen voi heikentää hyvinvointia.
Kannustan sinua kysymään itseltäsi, tarvitsetko oikeasti älykellon kertomaan, miltä sinusta tuntuu. Joskus paras tapa tukea hyvinvointia on irrottautua mittaamisesta ja luottaa omaan tuntemukseen. Sinä olet oman kehosi paras asiantuntija — ja siihen voi opetella luottamaan ilman ulkoisia mittareita.