Järkyttävä suru-uutinen tavoitti minut kun kuulin, että pitkäaikainen tanssijakollegani on siirtynyt ajasta ikuisuuteen.
Uutinen pysäytti, sillä viimeksi suunnittelimme yhteenkokoontumista ja illanviettoa vanhalla porukalla. Sitä ei koskaan tullut, sillä yksi on nyt poissa.
Sitä jotenkin oli elänyt siinä uskossa, että vielä vanhuksinakin meidän porukka kokoontuu ja muistelee niitä satoja yhteisiä keikkamatkoja ja muistelee kaikkia kommelluksia ja sattumuksia mitä tien päällä ja vuosien varrella yhdessä on koettu.
Keikkatyössä oppii tutustumaan kollegoihinsa poikkeuksellisen hyvin. Istutaan viikottain useita tunteja samassa autossa, jaetaan samat hotellihuoneet ja backstaget.
Esiinnytään yhdessä ja tehdään pitkiä kiertueita. Vapaa-ajalla vielä treenataan koreografioita yhdessä ja käydään kuvauksissa. Tässä työssä vietetään monesti kollegojen kanssa enemmän aikaa kuin oman kumppanin, siksi tanssiryhmä on usein kuin toinen perhe. Yhdessä itketään ja nauretaan, jaetaan ilot ja surut.
En pysty ymmärtämään miksi toisten matka täällä päättyy niin kovin lyhyeen. Ei löydy ymmärrystä eikä sanoja… Onneksi lukuisat upeat muistot jää.
Hyvää matkaa Dansku! Tanssitaan vielä joku päivä yhdessä️ <3
Voimia kaikille läheisille suureen suruun. Danielan muistoa kunnioittaen.